Muuttuukohan elämä, kun kahden sijaan onkin kolme lasta

Mä havahduin äsken siihen, että huomenna taitaa alkaa se viimeinen kolmannes. Huomenna on siis viikkoja 27+0 eli 28. viikko alkaa. Siitä sitten aloin taas miettimään, että kohta meitä on täällä viisi ja pohdiskelin miten se elämä taas saa uusia särmiä.

Sattumalta tänään olin lukenut kirpparilta ostamastani Meidän Perhe -lehdestä jutun yh-äidistä, jolla on 10 lasta (respect!!). Hän toteaa siinä jotenkin sillä tavalla, että ymmärtää täysin kahden lapsen äidin väsymisen. Toisen lapsen syntymä nostaa lasten määrää 100% ja äidillä on edelleen vain kaksi kättä. Hänen mukaansa kolmannen kohdalla on jo huomattavasti rennompaa.

Näin ajattelen itsekin. Siis että kolmannen kohdalla olisi rennompaa. Perustan ajatukseni siihen, että kolmannen lapsen syntyessä kenellekään ei tule yllätyksenä huomion jakaminen. Sekä esikoinen että tuleva keskimmäinen ovat jo joutuneet tottumaan jakamaan huomion. Toki se yllättää varmasti tulevat siskot, että se vauva oikeasti tarttee äitiä aika usein ja silloin äiti ei pysty auttamaan pukemisessa tai antamaan välipalaa.

Liu ei tällä hetkellä ymmärrä vielä, että vauva on tulossa. Mahan kasvun hän on huomannut - tykkää tökkiä mun napaa ja yrittää saada mahaa entiselleen vähän samaan tyyliin kuin pullataikinaa vaivaisi. Pitäisikin käydä lainailemassa muutama vauva-aiheinen kirja kirjastosta. Eepu odottaa vauvaa innolla. Hän kysyy usein millä nimellä häntä kutsuttiin, kun hän oli mahassa (Mini) ja millä nimellä Liuta (Juniori/Vauva). Yleensä hän haluaa myös kuulla millä nimellä hänen kummitätinsä vauvaa kutsuttiin. Tälle tulokkaalle Eepu on antanut kutsumanimen Nyhverö...

On se rennompaa varmasti senkin osalta, että äitinä tietää ehkä vähän mitä odottaa. Ja tietysti tietää sen mitä ei voi itseltä vauvan synnyttyä odottaa. Voin olettaa, että vauvan kanssa pystytään jossain määrin pääsemään normaaliin elämän päivärytmiin jossain aikataulussa. Ei heti. Toisaalta vauva nukkuu alussa paljon, joten se ei ihan hirveesti vaikuta rytmiin. Tietysti, jos pitää olla jossain tiettyyn aikaan, täytyy ennakoida ja nukuttaa vauva kaukaloon rattaiden/sängyn sijasta. Kunhan unirytmi yhtään selkiytyy, niin osaan itse ajoittaa menemiset ja tulemiset ruokailuineen. Ainakin Liun ollessa vauva rytmitys onnistui, kun aloin syöttää hänet samoihin aikoihin kuin me muutkin ruokailimme (toki sillä tavalla lapsentahtisesti, ettei nyt nälässä tarvinut olla, koska "meillä ei ole vielä ruoka-aika"). Ajan kanssa huomasin, että oli aamumaito-unet-lounasmaito-unet-välipalamaito-unet-iltaruokamaito-ehkä unet-ja tankkausta yötä varten. Sitten tuo unien määrä alkoi vähetä ja niinä aikoina oli sitten vauvan kanssa maailman ihmettelyä.

Tiedän myös, että jonkinsortin mustasukkaisuutta isojen siskojen taholta on odotettavissa, vaikka he ovat huomiota tottuneetkin jakamaan. He ovat kuitenkin molemmat vielä pieniä ja vanhemmat ovat heille tärkeitä. Liulla on ainakin tällä hetkellä vaihe, että äiti on supertärkeä. Mulla oli kaksi päivää koulua ja sen jälkeen neitonen on ollut ihan äitin tyttö. Koko ajan olisi sylissä.

Osaan odottaa sitä hormonihuuruaikaa, kun olemattomilla yöunilla sitä vaan jaksaa ja jaksaa. Ja sitten kun ei enää jaksa niin sekin on ok ja sitten pitää vaan sanoa, niin saa mahdollisesti jeesiä. Ensimmäisen lapsen kanssa oli niin pirun helppoa, kun pystyi nukkumaan päikkärit aina kun lapsi nukkui. Lapsimäärän lisääntyessä päikkärit on poissuljettuja, koska näiden vanhempien lasten kanssa on oltava hereillä. Meillä ei ainakaan Eepu ole nukkunut päikkyjä enää pitkään aikaan. Liu toki vielä nukkuu, mutta saa nähdä jättääkö hänkin ne pois vuoden päästä siskonsa tavoin.

On myös oletettavaa, että vauva syö öisin usein, itkeskelee mahaansa ja etsii omaa rytmiään aina, kun luulen sen jossain määrin löytyneen. Jos sattuu tulemaan hyvin nukkuva ja mahavaivaton tapaus, niin sehän on sitten vaan plussaa. Kuitenkin faktat ymmärtää jo tässä vaiheessa elämää. Sitä paitsi, minusta tuntuu, että jokainen vauva itkee mahaansa jossain vaiheessa. Ja sen jälkeen itketään sitten hampaita. Tai molempia. Tai sitten vaan sitä, että äiti ei vaan ymmärrä mitä toinen tahtoo :) Oikeesti olen vanhempien lasten kanssa päässyt sinänsä pikkuvauva-aikana helpolla, että he eivät turhia itkeneet. Toki joo välillä sitä mahaansa, mutta noin yleisesti ottaen olivat perustyytyväisiä vauveleita. Mielenkiinnolla odotan mitä tämä kolmas lapsonen tulee oleman.

Mitä sitten ei voi itseltä odottaa vauvan synnyttyä. No sitä, että koti olisi edes jossain määrin kuosissaan. Vaikka vauvan sujahtaminen arkeen onkin tavallaan tuttua, tulee arkeen kuitenkin suuri muutos ja sen myötä varmasti esim. kotitöiden ja isompien lasten kanssa olemisen tasapaino hakee jonkin aikaa oikeaa uomaansa. Toivon, että meillä sentään syötäisi edes muutaman kerran viikossa jotain muuta kuin nakkeja ja ranskalaisia. Mielellään kotona tehtyä. Jotain kasviksiakin ois kiva olla pöydässä. Aineksethan on helppo ostaa... toivon siis, että ois aikaa valmistaa sitä ruokaa.

Mulla on aika positiivisen odottavat fiilikset tulevaisuuden suhteen. En usko, että mitään elämää suurempaa kriisiä tulee eteen. Tämä tietysti sillä oletuksella, että tulokkaamme ei vaadi mitään erityishuomiota sairauden tai vamman vuoksi.

Täytyy kyllä sanoa, että jos toka raskaus meni nopeasti, niin tämä raskaus on hujahtanut. Viikot vaan vierii enkä mä meinaa pysyä mukana!! Kohta se varmaan onkin jo tammikuu ;)