Sitä voisi tehdä postauksen siitä miten ärsyttävältä tuntuu, kun laskettuaika on ylitetty. Mutta kun oikeesti minua ei tällä hetkellä edes ärsytä. Mua ei satu mihinkään eikä pahemmin ahdista mikään. Välillä tulee hurjia närästyspuuskia, että ilmeisesti toi kaveri tuolla kasvattaa itelleen hurjaa liehulettiä... sitähän sanotaan, että äidin närästys tietää lapsen hiusten kasvua. Ja sitten iltaa kohden alkaa koskea noihin liitoksiin ja yöllä on jumissa. Mutta noin kaikenkaikkiaan olo on tosi hyvä, pirteä ja energinen.
Oikeastaan minua kiehtoo tieto siitä, että elän tällä hetkellä täysin epätietoisuuden vallassa. Ei mitään hajua koska alkaa tapahtua ja millä intensiteetillä. Vietänkö kaksi päivää taas tarkkailuhuoneessa, kun huomataan vesien tihkuvan vai alkaako heti hurja supistusrytinä ja vauva syntyy muutamassa tunnissa säännöllisten supistusten alkamisesta. Kutkuttavaa, kun ei tiedä.
Tosin tuon meillä päivystävän mummun puolesta tietysti toivoisi, että sitä tietäisi vähän tarkemmin. Voisi hänkin tehdä omia suunnitelmia ja voisi halutessaan olla kotonaankin. Toisaalta ei ole kyllä yhtään harmittanut, että hän täällä minun apunani on. Ei oikein tällä hetkellä tuo Eepun kanssa ulkoilu onnistu niin jouhevasti kuin haluaisi. En oikein jaksa vetää pulkassa ja muutenkin kumartelu tämän mahan kanssa ei ole maailman helpoin homma ;D Propsit mummulle, että jaksaa täällä heilua ja kestää sekä hormonimyrskyistä tytärtä että uhmaikäistä lapsenlasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti