Välillä ihmisten kanssa keskustellessa nousee esille lapset ja se, koska kukakin ajattelee sellaisia elämäänsä haluavan. Jotkut ei halua ollenkaan ja se on tosi hienoa, että he on sen tiedostaneet. Jotkut taas haluavat, mutta vasta sitku...
Koska se oikea aika on? Mun mielestä sitä ei ole koskaan. Aina on jotain.
Toki perheen perustamista on hyvä aina harkita ja punnita sekä omien henkisten että taloudellisten varojen kautta, mutta liika suunnitelmallisuus ei minusta voi kuulua vauvahaaveisiin. Useimmiten vauvahaaveita puheiden mukaan lykkää työ/ura, opiskelu, rakennusprojekti, halu matkustella, työttömyys, harrastus tai jokin tulevaisuuden tavoite, kuten vaikkapa häät valmistumisen jälkeen. Onko nämä oikeasti juurisyitä vai onko taustalla tunteita kuten epävarmuus ja pelko, jotka estävät sen seuraavan stepin ottamisen? Pelko, ettei enää työllisty haluamiinsa tehtäviin. Epävarmuus siitä, saadaanko pankista talolainaa? Pelko, ettei osaa olla vanhempi? Pelko siitä kestääkö parisuhde paljon kohutun vauvavuoden? Epävarmuus ylipäänsä siitä mitä tulevaisuudelta haluaa? Varmasti näitä on. Ainakin tunnistan itsestäni pelon, että kasvatan lapseni ihan kieroon. Ja mietin aikanaan tuota parisuhdeasiaakin paljon.
Ajattelen, että lapset hakevat oman paikkansa vanhempien elämässä. Vanhemmat voivat joko keksiä keinot jatkaa elämäänsä osittain kuten ennenkin (harrastukset, matkustus, rakentaminen) tai lamaantua neljän seinän sisälle ajatuksella "ei voi, ei pysty, ei kykene, koska lapsi". Varsinkin yhden lapsen kanssa on hyvin helppoa esimerkiksi lähteä perheenä matkustelemaan ja puoliso/tukiverkosto auttanee harrastusten ja opiskeluiden kohdalla. Bilettämään ei ehkä ihan samaan tyyliin pääse, mutta ei sitä välttämättä silloin haluakaan. Ja onhan se niin, että ihminen vanhenee. Saattaa se sitten harmittaa, jos vasta neljävitosena on talot rakennettu, tutkinnot suoritettu ja uraa sopivasti tehty, kun ei lasta (enää) kuulukaan. Siinä vaiheessa varmasti tuntuu typerältä, että tuli joskus siirrettyä vauvahaaveita vaikkapa sen raksan vuoksi. Tietysti, jos se kumppani löytyy vasta kypsemmällä iällä, tuntee varmasti kohtalon ivaa, mutta se on jo toinen juttu.
Jos minä olisin odottanut sitä oikeaa aikaa, meillä ei olisi vielä yhtään lasta. Naimisissa oltiin juu, mutta esikoinen syntyi kesken taloremontin. Oltiin vuosi takaperin ostettu talo, jota laitettiin. Keskimmäisen aikaan tuo taloremontti oli edelleen kesken (remontti oli iso ja insinööri tarkka) ja haaveilimme muutosta kotipaikkakunnalle. Olin myös raskaana ollessa hakenut kouluun, kun halusin tavoitella unelmaani eli KTM:n papereita. Aloitin opinnot keskimmäisen ollessa 5kk ja muutettiin samalla kotipaikkakunnalle. Nyt nuorimmaisen aikaan opiskelen, asumme väliaikaisessa asunnossa, haaveilemme rakennusprojektista (suunnitellaan jo, tonttikin mahdollisesti on) ja mieheni haaveilee yrittäjyydestä. Eli vieläkään ei olisi "se oikea aika".
En väitä, että tämä elämä aina hirveän helppoa tai leppoisaa olisi. Varsinkin nyt pikkulapsiaikana tuntuu, että sitä pitää olla 150% läsnä koko ajan. Oma-aika on kortilla saati sitten se yhteinen aika puolison kanssa. Eikä se mikään ideaalitilanne ole hoitaa lapsia kotona samalla, kun opiskelee, mutta se on sujunut ihan hyvin organisoimalla ja tukiverkostoa hyödyntämällä.
Mutta ei käy kieltäminen, että elämä olisi kyllä hitsisti helpompaa tai ainakin huolettomampaa ilman muksuja. Voisi ihan tuosta noin vaan lähteä käymään jossain, kiertää maailmaa tai maata koko päivän sängyssä. Toisaalta sitä saa ihan hitsisti, kun on näitä muksuja. Jos unohdetaan hetkeksi se härdelliosuus, niin lapsilta saa paljon. Sitä oppii ihanan vilpitöntä katsantakantaa asioihin, kun keskustelee vaikkapa nelivuotiaan kanssa. Pääsee myös näkemään miten ihminen oppii asioita ja kuinka se tietämys ja osaaminen pikku hiljaa kehittyy. Miten lapsesta tulee juuri hän. Missä asioissa me ajatellaan eri tavalla. Kuinka monta kertaa sitä havahtuukaan miettimään, että tuo älykäs pieni ihminen on oikeasti mun lapsi. Ja se ilo, kun lapsi oppii jonkun uuden asian - oli se sitten sana tai taito, kun sitä pääsee jakamaan lapsen kanssa. Parhautta. En vaihtaisi pois.
Vanhemmuus on ääritunteita. Suurta ärtymystä (jopa eräänlaista vihaa), mutta myös sitä paljon hehkutettua suurta rakkautta. Lapselle ei ole oikeaa aikaa. Sanonta "aina ei saa mitä haluaa" pätee myös tässä ja näin ollen liika suunnitelmallisuus voi kostautua. Lähinnä mielestäni kyse on siitä, haluaako astua ulos mukavuusalueeltaan. Lapset tuovat mukanaan varmasti kaikki ne negatiiviset asiat, joilla ihmiset perustelevat miksi ei lapsia halua. Huonosti nukuttuja öitä, jatkuvaa läsnäoloa, loputonta kysymystulvaa, pyykkirumbaa, ruuanlaittoa, ulkoilua. Mutta kuten jo edellisessä kappaleessa mainitsin, myös paljon positiivista, josta ei ollut mitään käsitystä aiemmin.
Vanhemmuus on matka itseensä. Sitä oppii itsestään todella paljon. Pelottaviakin asioita. Huomaa piirteitä, tapoja ja tuntemuksia, joista ei aiemmin edes tiennyt. Pitää oppia elämään niiden kanssa. Olen aina ollut räjähdysaltis ja ärsytysherkkä. On pitänyt oppia laimentamaan tuntemuksia, sillä lapsille ei vaan voi räjähdellä miten sattuu. Joka asiasta ei voi ärsyyntyä, koska kanssaeläjänä ei ole pieni aikuinen vaan ihmistaimi, joka huutamisen sijaan tarvitsee ohjausta ja empatiaa. Itselläni varsinkin kärsivällisyys on kasvanut todella paljon lasten myötä. Samoin organisointikyky. Osasin organisoida aiemminkin (olihan työni olla assistentti), mutta tässä mennään uudelle tasolle, kun yhtenä osapuolena on arvaamattomasti (riippuen päivästä) käyttäytyvä muksu. Näin ollen voin ainakin omalla kohdallani todistaa oikeaksi vanhan kliseen, että uskaltamalla astua pois mukavuusalueelta, kehittyy. Vanhemmuutta voi näin ollen ajatella myös ihan ammatillisesta näkökulmastakin - saa uudenlaista perspektiiviä asioihin, jonka myötä kehittyy ihmisenä ja työyhteisön jäsenenä. Kukapa meistä ei haluaisi kehittyä.
Haaveili sitten perheestä tai ei, tärkeintä olisi minusta olla asiasta samaa mieltä oman puolison kanssa. Yhdessä sitä sitoutuu pieneen ihmiseen ja siihen, että lapsi saa parhaat mahdolliset eväät pärjätä elämässä. Lapsi ei tarvitse rahaa, menestyneitä vanhempia ja hulppeita puitteita vaan rakkautta, rajoja ja turvallisen kodin, jossa vanhemmilla on hänelle aikaa. Uskon, että parisuhde kestää vauvavuoden, kunhan pariskunta asennoituu toimimaan tiiminä. Jos toinen väsyy, toinen jatkaa, molemmin puolin tsempataan. Ollaan samalla puolella.
En tällä kirjoituksella halua saada jokaista jättämään ehkäisyä pois vaan hieman tuulettaa aihetta, sillä tiedän asian olevan jossain määrin ajankohtainen ikäisilleni. Ehkä joku alkaa miettiä asioita eri vinkkelistä ja toinen ymmärtää, ettei todellakaan halua niitä lapsia. En tiedä. Sainpahan nyt sanottavani sanottua, kun monesti on tehnyt mieli aiheesta kirjoittaa.
Vanhemmuus on matka itseensä. Sitä oppii itsestään todella paljon. Pelottaviakin asioita. Huomaa piirteitä, tapoja ja tuntemuksia, joista ei aiemmin edes tiennyt. Pitää oppia elämään niiden kanssa. Olen aina ollut räjähdysaltis ja ärsytysherkkä. On pitänyt oppia laimentamaan tuntemuksia, sillä lapsille ei vaan voi räjähdellä miten sattuu. Joka asiasta ei voi ärsyyntyä, koska kanssaeläjänä ei ole pieni aikuinen vaan ihmistaimi, joka huutamisen sijaan tarvitsee ohjausta ja empatiaa. Itselläni varsinkin kärsivällisyys on kasvanut todella paljon lasten myötä. Samoin organisointikyky. Osasin organisoida aiemminkin (olihan työni olla assistentti), mutta tässä mennään uudelle tasolle, kun yhtenä osapuolena on arvaamattomasti (riippuen päivästä) käyttäytyvä muksu. Näin ollen voin ainakin omalla kohdallani todistaa oikeaksi vanhan kliseen, että uskaltamalla astua pois mukavuusalueelta, kehittyy. Vanhemmuutta voi näin ollen ajatella myös ihan ammatillisesta näkökulmastakin - saa uudenlaista perspektiiviä asioihin, jonka myötä kehittyy ihmisenä ja työyhteisön jäsenenä. Kukapa meistä ei haluaisi kehittyä.
Haaveili sitten perheestä tai ei, tärkeintä olisi minusta olla asiasta samaa mieltä oman puolison kanssa. Yhdessä sitä sitoutuu pieneen ihmiseen ja siihen, että lapsi saa parhaat mahdolliset eväät pärjätä elämässä. Lapsi ei tarvitse rahaa, menestyneitä vanhempia ja hulppeita puitteita vaan rakkautta, rajoja ja turvallisen kodin, jossa vanhemmilla on hänelle aikaa. Uskon, että parisuhde kestää vauvavuoden, kunhan pariskunta asennoituu toimimaan tiiminä. Jos toinen väsyy, toinen jatkaa, molemmin puolin tsempataan. Ollaan samalla puolella.
En tällä kirjoituksella halua saada jokaista jättämään ehkäisyä pois vaan hieman tuulettaa aihetta, sillä tiedän asian olevan jossain määrin ajankohtainen ikäisilleni. Ehkä joku alkaa miettiä asioita eri vinkkelistä ja toinen ymmärtää, ettei todellakaan halua niitä lapsia. En tiedä. Sainpahan nyt sanottavani sanottua, kun monesti on tehnyt mieli aiheesta kirjoittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti